"Mitä ajattelet?"
"Mikael, sinä et tunne meitä naisia. Sinä et tiedä, millainen tämä Atalia on, mutta minä tiedän. Äsken valuivat kyyneleeni Timean tähden, siksi että hän kärsii — siksi ettei hän rakasta sinua, siksi että sinä olet minun; mutta jos hänellä olisi samat tunteet sinua kohtaan ja sinä hänen tähtensä hylkäisit minut, kuten tuo toinen mies hylkäsi toisen tytön, oi, silloin varjelkoon Jumala minua milloinkaan näkemästä häntä nukkuvana edessäni!"
"Noëmi, sinä pelotat minua!"
"Sellaisia olemme. Etkö sitä tiennyt? Riennä joutuin ilmaisemaan asia
Timealle. Tahdon Timean tulevan onnelliseksi."
Mikael suuteli Noëmia otsalle.
"Sinä rakas, hyvä lapsi! Minähän en saata kirjoittaa Timealle, sillä silloin hän tuntisi käsialani, eikä voisi olla leski, enkä minä se ylösnoussut kuollut, joka olen mennyt paratiisin autuuteen."
"Siinä tapauksessa minä kirjoitan hänelle."
"Ei, ei, ei! Sitä en salli. Minä olen antanut hänelle kultaa ja
timantteja, mutta sinulta hän ei saa saada edes yhtä kirjainta.
Se kuuluu minun kalleuksiini. Minä en ole antanut sinulle mitään
Timealta, en myös anna hänelle mitään sinulta."
"Hyvä on", sanoi Noëmi hymyten, "minä tiedän kolmannen, joka osaa kirjoittaa. Pikku Dodi saa kirjoittaa tuon kirjeen Timealle."
Timar purskahti äänekkääseen nauruun tämän ehdotuksen kuullessaan.