"Tahtoisitteko minun vaihtavan sen toiseen?"
"Siitä päivästä lähtien, jolloin se tapahtuu, alan minä vasta elää."
"Määrätkäämme oikea nimipäiväni, se, jonka kaikki tuntevat, siksi päiväksi."
"Oi, siihen on suunnattoman pitkä aika!"
"Älkää peljätkö. Kesälläkin on meillä Susannan päivä; sitä vietämme."
"Mutta ei kuitenkaan ijäisyyttä. Ettekö ole oppinut kärsivällisyyttä? Nähkääs, minä tarvitsen aikaa. Ei se niin pian käy. Ensin on minun opittava luottamaan onneen. Minun on siitä uneksittava. Mutta sinä aikana voimme tavata toisemme joka päivä; aluksi vain hetkisen, sitten kaksi, sitten aina ja alituisesti. Eikö niin ole hyvä?"
Majuri ei vastustanut häntä; hän pyysi niin kauniisti.
"No, nyt on juhla-ateria lopussa", kuiskasi vihdoin Timea. "Muut vieraat jo tahtovat nukkumaan. Menkää tekin kotiin. Mutta odottakaapa vähän vielä! Viimeisestä nimipäiväonnittelustanne tahdon antaa yhden sanan takaisin."
Näin sanoen hän otti ruusun tuoreesta ruusuvihosta, kosketti sitä tuskin huomattavasti huulillaan ja suuteli sitä ja pisti sen sitten jumaloidun miehen napinreikään. Ja tämä painoi kukan, tämän "sanan" huulilleen ja suuteli sitä loppusoinnun vuoksi…
Kun majuri oli poistunut ja katseli kadulta talon akkunoihin oli ylhäällä jo pimeätä kaikkialla. Hän oli viimeinen vieras…