Näin sanoen hän laski kätensä majurin käsivarrelle, vei hänet ruokasalin oven eteen ja avasi hänelle ovet.
Nyt hän vasta olikin ihmeissään siitä, mitä hänen piti ajatella.
Ruokasali oli samoin valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat kynttilä jaloissa pöydällä, joka oli katettu yhdelletoista hengelle. Sen ympärillä oli yhtä monta rococotuolia, mutta pöydässä ei istunut ketään.
Ei ainoatakaan ihmistä.
Mutta kun majuri katseli sitä tarkemmin alkoi hän ymmärtää kaiken, ja kuta selvemmäksi arvoitus kävi hänelle, sitä vuolaammin alkoivat hänen kyyneleensä valua.
Yhdeksän lautasen edessä seisoi valkoisia ruusuvihkoja lasikellojen alla; järjestyksessä viimeinen oli tuoreista, vasta poimituista kukista; muut olivat kellastuneita, kuihtuneita, kuivuneita.
"Kas tuossa ne kaikki ovat, jotka tulivat minua onnittelemaan Timean päiväksi; ne ovat nimipäivävieraitani. Yhteensä niitä on yhdeksän. Tahdotteko olla kymmenes? Silloin ovat kaikki kutsumani saapuneet."
Majuri painoi sanomattoman ihastuksen vallassa kauniin käden huulilleen.
"Kukka-parkani!…"
Timea ei kieltänyt häntä uudelleen ja yhä uudelleen suutelemasta tätä kättä; kenties hän olisi sallinut enemmänkin. Mutta surupäähine oli pelottava este. Timea huomasi sen.