"Voi sinua taitamatonta!" huudahti Timea ja veti päänsä syrjään.
Samat sanat… ja saman miehen kuullen!…
Timea ei nähnyt, mikä salama välähti Atalian kasvojen yli, mutta herra Katshuka huomasi sen varsin hyvin.
Se oli pirullisen raivon tulivuoren purkaus, leimahtava katkeruus, häpeän tummanpunainen pilvi.
Kaikki kasvojen lihakset vetäytyivät kokoon kuin olisivat olleet käärmeenpesä, johon oli lyöty vitsalla.
Kuinka murhaavat silmät! Kuinka hänen huulensa puristuivat yhteen!
Mikä intohimojen pohjaton kuilu ammottikaan tästä yhdestä katseesta!
Timea oli tuskin lausunut tuota sanaa, ennenkuin jo katui ja riensi korjaamaan kaikkea hyväksi. Hän kääntyi Atalian puoleen syleilläkseen ja suudellakseen häntä.
"Älä ole pahoillasi, rakas Atalia; minä unohdin itseni. Annathan minulle anteeksi? Ethän ole minulle vihainen?"
Samassa silmänräpäyksessä Atalia taas seisoi nöyränä kuin palvelija, joka oli särkenyt jotakin, ja alkoi teeskentelevällä ja nöyrällä äänellä:
"Oi, rakas, kaunis Timeani, älä ole vihainen; enhän tahtonut tehdä pahaa pienelle, kauniille päällesi. Oi, miten kaunis olet uudessa päähineessäsi! Sinä näytät aivan haltiattarelta."