Timea asettui iloisen lapsellisena kuvastimen eteen ja otti surupäähineen pois. Sitä tehdessään hän taasen tuli surulliseksi, vei mustat pitsit huulilleen ja painoi niille suudelman kuiskaten hiljaa: "Mikael raukka!…"
Siten hän luopui viimeisestä leskeysmerkistä.
Katshuka piti vielä valkoista päähinettä kädessään.
"No, antakaa minulle päähine, että saan koettaa sitä."
"Saanko auttaa teitä?"
Mutta kun tukkalaite siihen aikaan oli niin korkea, tarvitsi hän ehdottomasti apua.
"Voi, te ette osaa. Atalia kyllä on oleva niin hyvä."
Timea lausui nämä sanat ajattelematta, mitä sanoi, mutta majuri hämmästyi sitä kalpeutta, joka levisi Atalian kasvoille. Hän muisti Atalian samoin sanoneen Timealle: Tule ja aseta morsiushuntu päähäni! Ja kenties ei Ataliakaan silloin ajatellut, mitä kuolettavaa myrkkyä niissä sanoissa piili.
Atalia astui Timean luo auttaakseen häntä asettamaan päähinettä oikein. Hänen oli molemmilta puolilta kiinnitettävä se hiusneuloilla tukkalaitteeseen.
Atalian käsi vapisi. Hän pisti Timeaa hiusneulalla tuntuvasti päähän.