Mutta kas, majuri tulee. Silloin unohtuvat kaikki hänen sadankahdenkymmenenneljän kummilapsensa onnittelukirjeet.
Yhdeksän vuotta sitten oli onnellinen sulhanen kenties samassa huoneessa ojentanut punaisen ruusukimpun toiselle morsiamelle.
Ja tämä on nytkin läsnä.
Ja kenties on sama suuri peili, jossa Atalia viimeisen kerran silmäili morsiuspukuaan, vielä samassa paikassa.
Timea vastaanotti valkoisen, kauniin morsiusvihon majurin kädestä, asetti sen komeaan porsliinimaljakkoon ja kuiskasi hänelle sitten:
"Mutta nyt annan minäkin teille jotakin, jotakin, joka ei milloinkaan ole kuuluva teille, joka aina on jäävä minulle, mutta on siitä huolimatta teidän."
Rakastavaisen arvoitus ratkaistiin sillä, että eräs laatikko avattiin. Siinä oli uusi pitsipäähine.
"Oi, kuinka ihastuttava!" huudahti majuri ottaen päähineen käteensä.
"Tahdotteko minun koettavan sitä?"
Vastaus kuoli majurin huulille. — Hän katsahti Ataliaan.