Oi, Atalia ei pelkää tätä hetkeä. Hän odottaa kärsimättömänä hetkeä, jolloin hänen uhrinsa tuotaisiin sisään. Ellei muusta syystä, niin tahtoo hän ainakin katseellaan antaa tälle piston sydämeen.
Mutta hän säpsähtää kuitenkin, kun oikeuden puheenjohtaja lausuu:
"Kutsukaa sisään Emmerik Katshukan vaimo."
Emmerik Katshukan vaimo! Siis hän on jo Katshukan vaimo!
Sitä huolimatta kuvastavat Atalian kasvot salaista tyytyväisyyttä.
Timean astuessa sisään ja kun hän näkee tämän kasvot, entistään vieläkin kalpeampina, otsalla punainen viiru, murha-aseen jättämä arpi. Tämä muisto on häneltä.
Samoin paisuu hänen kaunis, ylväs povensa ilosta, kun puheenjohtaja pyytää Timeaa elävän Jumalan nimessä vannomaan vastaavansa hänen kysymyksiinsä omantunnonmukaisesti, samoinkuin että kaikki hänen tähänastinen puheensa on totta, sekä kun Timea vetää hansikkaan käsistään ja ojentaa ylös kätensä, joka on tullut aivan muodottomaksi kauhean iskun jäljiltä. Sekin on Atalian häälahja.
Mutta Timea vannoo haavoitettu käsi vavisten päänsä päällä unohtaneensa kaikki, ettei hän edes voi muistaa, oliko hänen vastataistelijansa nainen vai mies.
("Kurja!" mutisee Atalia hampaittensa välistä. "Emmekö painineet rinta vasten rintaa? Sinä et edes uskalla syyttää minua siitä, mitä olen aikonut tehdä?")
"Sitä emme nyt kysy teiltä", vastaa puheenjohtaja Timealle. "Me vain esitämme teille kysymyksen: Onko tämä kovakuoriaisella sinetöity lapsen kirjoittama kirje saapunut teille todella postin kanssa samana päivänä, jolloin murhayritys toimeenpantiin? Jätettiinkö se teille avaamatta ja eikö teillä ollut aavistusta sen sisällöstä?"