Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa. Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.
Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen omien ajatustensa hieroglyyfejä.
Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori, kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet risukudoksissa.
Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!
Miellyttävä perhejuhla — sellaisessa ympäristössä!
Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan toisin.
Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli turvautunut rukoukseen.
Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:
"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.
Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka johti suoraan Tonavan rannalle.