Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi ja tulvinut yli äyräittensä.
Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.
Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut.
Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan.
Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.
Taivas oli varoittanut häntä — luonnonvoimat käskivät häntä kääntymään takaisin.
"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin, minun täytyy mennä eteenpäin."
Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.
Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.
Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren varassa.
Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.
Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää. Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa, vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei väistänyt tuulta eikä vettä.