Siinä paikassa, missä hänen palatsinsa Komornissa seisoi, on nyt jo toinen rakennus ja Levetinczyn hauta on tungettu pois linnoitustöiden tieltä. Entisestä rikkaudesta ja komeudesta ei ole mitään jäljellä.'
* * * * *
Ja mitä nyt tehdään Vapaalla saarella?
Kahdeskymmenestoinen luku.
EI KUKAAN.
Neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuu Timar katosi Komornista. Minä opettelin aakkosia siihen aikaan, kun me koulupojat olimme käsketyt ottamaan osaa saattokulkueeseen erään rikkaan herran hautajaisissa, herran, jonka jälestäpäin kerrottiin elävän. Kansan kesken eli yhä luulo, että Timar vielä elää ja äkkiä näyttäytyisi. Mahdollisesti olivat Atalian uhkasivat sanat loihtineet esiin tämän uskon. Yleinen mielipide piti siitä kiinni.
Samoin väikkyi mielessäni vielä sen ihmeen ihanan naisen kasvojen piirteet, joka kirkossa arkkujen viereisestä kuorista katseli alas. Hän istui saarnatuoliin päin ensimmäisellä penkkirivillä. Hän oli niin häikäisevän kaunis ja kuitenkin niin lempeä.
Muistan samoin sen yleisen säikähdyksen, mikä valtasi mielet, kun tuon kauniin naisen seuranainen eräänä yönä, huhun mukaan, oli yrittänyt murhata hänet. Mikä ennenkuulumaton tapaus se olikaan!
Näin myös, kuinka tätä kuolemaan tuomittua naista kuljetettiin pyövelinkärryillä mestauslavalle. Kerrottiin, että hänet mestattaisiin. Hänellä oli harmaa puku, jota koristivat mustat nauharuusut.
Hän istui selkä kuskiin päin, ja häntä vastapäätä istui pappi ristinkuva kädessään. Toriakat haukkuivat häntä karkeasti ja sylkivät hänen jälkeensä, mutta hän katsoi kylmästi eteensä eikä välittänyt heistä.