Tulvan asetuttua oli hänellä paljon työtä saaren alaviin paikkoihin jääneen veden poisjohdattamisessa. Hän oli koko päivän kanavia kaivamassa. Hänen käsiinsä kasvoi paksu nahka kuten päivätyöläisen. Mutta illalla kun hän palasi lapio ja kirves olalla pieneen majaan, tultiin häntä vastaan jo kauas ja otettiin hänet rakkaudella vastaan.
Alussa tahtoivat naiset auttaa häntä tässä vaivaloisessa työssä, mutta Mikael epäsi hellästi: heidän asiansa oli hoitaa taloustoimia, miehelle kuului lapion hoito.
Ja saadessaan yhden kanavan valmiiksi ja johdattaessaan sitä myöten vettä pois saarelta, katseli hän ylpeänä työtään, aivankuin se olisi ollut hänen elämänsä ainoa ihme, joka saattoi vaatia hyvän työn nimeä, ainoa, johon hän voi vedota sisäisen tuomarinsa edessä. Sellaisen kanavan avaamispäivän aatto oli saarella juhlapäivä. He eivät viettäneet mitään suuria kirkkojuhlia eivätkä edes pitäneet lukua sunnuntaipäivistä. Heille riitti juhlapäiväksi sellainen päivä, jolloin Jumala antoi heille jonkun ilon.
Nämä saaren asukkaat olivat myös hyvin harvasanaisia. Saman, minkä hurskas Daavid sanoi sadassa psalmissa, sen he ilmaisivat yhdellä ainoalla huokauksella, ja sen, mitä runoilijat olivat laulaneet runoiksi, lausuivat he yhdellä katseella. He oppivat lukemaan toinen toistensa ajatukset kasvoista, he oppivat seuraamaan toistensa ajatuksia, niin että he ajattelivat yhdessä.
Mikael ihaili Noëmia päivä päivältä yhä enemmän. Hän oli uskollinen, kiitollinen olento, joka ei oikutellut eikä asettanut suuria vaatimuksia. Hän ei ollut levoton tulevaisuudesta eikä surrut edeltäkäsin. Hän oli onnellinen ja onnellistutti läheisyydellään. Hän ei kysynyt Timarilta: Mitä on minusta tuleva, kun sinä lähdet pois? Jätätkö minut tänne vai vietkö muassasi? Onko minulle onneksi, että rakastan sinua? Mihin kirkkoon kuuluu pappi, joka meidät siunaa? Voitko, saatko olla omani? Eikö kellään muulla ole oikeutettuja vaatimuksia sinuun? Mikä asema sinulla on maailmassa? Missä piireissä elät? Ei edes hänen kasvoillaan, eikä silmissään milloinkaan näkynyt levottomuutta herättävää epäilystä, vaan tuo ainoa, ainainen kysymys: "Rakastatko minua?"
Terese rouva sanoi eräänä päivänä Timarille, että tämä nyt laimin löi paljon, mutta Timar lohdutti häntä sanoen Fabulan pitävän huolta kaikesta; ja kun Terese katsoi Noëmia, jonka siniset, lempeät silmät etsivät Mikaelin kasvoja niinkuin päivänkukka aurinkoa, huokasi hän syvään: "Oi, kuinka tyttö rakastaa häntä!"
Timarin täytyi kaivaa ojaa päivät pitkät, hakata maahan paaluja ja sitoa risukimppuja, tukahuttaakseen sitkeällä ruumiillisella työllä vieläkin sitkeämmin työskentelevät ajatuksensa.
Mitähän tapahtunee ulkona maailmassa? Kolmekymmentä hänelle kuuluvaa alusta ui pitkin Tonavaa, laiva kyntää merta, koko hänen liikkeensä, omaisuus, joka nousee miljooniin, on naisen käsissä.
Ja jos tämä nainen nyt kevytmielisesti ja ylimielisesti hävittää omaisuuden, jakaa sen ja tekee miehensä rutiköyhäksi, voiko hän silloin moittia tuota naista? Eikö hän itse ole tahtonut juuri sitä?
Hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kodissa; mutta hän olisi sentään mielellään tahtonut tietää, mitä toisessa kodissa tapahtui.