Timar kiinnitti seikkaan sitä suurempaa huomiota. Se oli hänen keksintönsä. Kuinka olisi asia nyt kehittynyt?
Nyt ei hän enää saanut rauhaa. Huolet liikkeestä ja omaisuudesta vaivasivat häntä. Tämä tieto oli hänelle samaa, kuin torven toitotus sotilaalle, joka kuullessaan sotatorven toitahduksen kaipaa takaisin taistelukentälle, vaikkapa rakastajattarensa syleilystä.
Naisten mielestä oli aivan selvää, että Mikael teki lähtöä. Hänen velvollisuutensa kutsui. Ja tulisihan hän ensi keväänä takaisin. Noëmi pyysi vain, ettei Mikael heittäisi matkustettuaan pois niitä vaatteita, jotka hän itse oli kutonut ja ommellut ja joita Mikael oli käyttänyt saarella ollessaan.
Ei suinkaan hän heittäisi, hän tulisi säilyttämään niitä kalleuksinaan.
Ja sitten pitää hänen joskus ajatella pikku Noëmi-raukkaa.
Siihen hän ei voinut vastata sanaakaan.
Hän lahjoi kauppiaat jäämään vielä yhdeksi päiväksi.
Tänä päivänä hän ei tehnyt muuta kuin kulki käsi kädessä Noëmin kera vuoron perään kaikissa tutuissa paikoissa, jotka olivat olleet todistajina heidän mykälle onnelleen. Milloin tempasi Timar lehden jostakin puusta, milloin kukkaistertun ja pisti sen povelleen muistoksi. Näille lehdille oli kirjoitettu kokonaisia satuja, joita vain kaksi ihmistä osasi lukea.
"Rakastatko minua sittenkin, kun et enää näe minua?"
Tämä viimeinen päivä vierähti niin nopeaan! Kauppiaat tahtoivat lähteä illalla saadakseen kulkea illan viileydessä. Mikaelin täytyi sanoa jäähyväiset.