Hän ei pysähtynyt edes Levetincz'iin, antoi vain tilanhoitajalle ja asiamiehilleen niin ylimalkaisia ohjeita, että he saattoivat tehdä, mitä halusivat. Sieltä hän matkusti Golovacz'iin, missä asui kunniamerkin saanut tuomiorovasti. Tämän luo hän aikoi jäädä.
Oli jo myöhäinen ilta hänen saapuessaan pappilaan. Hän meni sisään keittiön ovesta. Siellä oli nuori, kaunis tyttö keittämässä ja paistamassa ja sisällä, missä hän tapasi papin yksinään, oli pöytä katettu kahdelle hengelle.
Hänen korkea-arvoisuutensa vastaan otti ylhäisen vieraansa mitä kohteliaimmin. Kaikkein ensiksi hän onnitteli vierastaan ritarimerkin johdosta; sitten hän pyysi lupaa saada mennä keittiöön huolehtimaan arvokkaasta kestityksestä kunnioitetulle vieraalle.
"Sillä", hän sanoi, "me elämme muutoin sangen yksinkertaisesti."
"Me?" kysyi Timar leikillisellä äänellä.
"No, no, no", huudahti leskimies, uhaten sormellaan vierasta. "Älkää toki olko niin häijy."
Isäntä ryhtyi toimenpiteisiin ja palasi muassaan pullo hyvää Syrmeriviiniä, jota hän tarjoili vieraalleen heidän odotellessaan illallista.
Mutta joka kulauksen perästä hän uhkasi Timaria uudelleen sormellaan, aivankuin olisi tahtonut nuhdella ajatuksesta, jonka luki tämän kasvoista.
"Voi, miten maailma sentään on paha! Kaikessa se tahtoo nähdä vain huonoa. Mutta ihminen on ihminen. Ihminen ei ole kivestä, hän ei ole puupölkky eikä ovenpieli."
Timar vakuutteli olevansa samaa mieltä.