Timar ja Timea olivat kotona sekä maailman silmissä avioparin esikuvat.
Mikael lahjoitti Timealle koruja, joiden arvo oli kokonainen aarre, ja Timea käytti niitä pidoissa. Hän tahtoi loistaa niillä.
Mika vakuuttaisi miehen rakkautta paremmin kuin vaimon timantit?
Atalia mietti näitä.
Ovatko Timar ja Timea tosiaan niitä, joiden rakkaus näkyy timanttien antamisessa ja ottamisessa? Vai onko ihmisiä, jotka voivat olla onnellisia ilman rakkautta?
Atalian epäluulot olivat yhä kohdistuneet Timeaan eikä Timariin.
Mutta Timar tuskin taisi odottaa talven kulumista ja kevään tuloa. Myllyjenhän piti silloin alkaa käydä ja liikemieshän aina ajattelee sellaisia asioita. Edellisen vuoden onnellisen tuloksen jälkeen jatkettaisiin jauholiikettä vielä suuremmassa mittakaavassa kuin ennen.
Mutta nyt kielsi Timar Timeaa turmelemasta terveyttään johtamalla yritystä, Hän aikoi antaa johdon asiamiestensä käsiin, jota vastoin Timean tulisi viettää kesänsä meren rannalla, jossakin kylpylaitoksessa parantaakseen hermotautiaan.
Minne hän itse aikoi, sitä ei kukaan kysynyt. Arvattavasti hän taas lähtisi Etelä-Amerikkaan ja sitten hellästä hienotunteisuudesta sanoisi olleensa Egyptissä ja Italiassa.
Mutta hän riensikin alisen Tonavan varsille. Poppelipuiden silmujen alkaessa puhjeta ei hänellä ollut enää mitään rauhaa kodissaan. Viehkeä kuva täytti kaikki hänen unelmansa, vangitsi kaikki hänen ajatuksensa.