"Ja kuinka te molemmat voitte?" kysyi Timar levottomana.
Terese vastasi hiljaa:
"Me voimme hyvin, sekä minä että molemmat toiset."
"Minä ja molemmat toiset?"
Terese hymyili, huokasi ja hymyili. Sitten hän laski kätensä Mikaelin olalle sanoen: "Eräs köyhä salakuljettajan vaimo sairastui luonamme. Nainen kuoli, lapsi jäi tänne. Nyt tiedätte, keitä nuo molemmat toiset ovat."
Timar ryntäsi taloon.
Etäisimmässä huoneen nurkassa seisoi pajunvitsoista punottu kehto. Sen ääressä istui toisella puolella Almira, toisella Noëmi. Noëmi keinutti kehtoa ja odotti istuallaan siksi kunnes Timar oli ehtinyt hänen luokseen.
Kehdossa lepäsi pieni punaposkinen lapsi, jonka kirsikkasuukkonen pisti niin somasti esiin. Se nukkui silmät puoliummessa, pienet kätöset kasvoja kohti kohotettuina.
Mikael seisoi kuin lumottuna kehdon ääressä. Hän katsahti Noëmiin ikäänkuin etsien selitystä arvoitukseen hänen kasvoistaan, joilla leijaili taivaallinen autuus, missä kainous ja rakkaus viettivät sovintojuhlaa. Hän luuli menettävänsä järkensä sinä hetkenä.
Terese laski kätensä hänen käsivarrelleen.