Hän tunkeutui saaren sisäosiin ja odotti tervehdykseksi tavanmukaista koiranhaukuntaa. Ei ääntäkään kuulunut.
Hän kulki huolestuneena edelleen. Tiet olivat hoidotta, kuivien syyslehtien peitossa, ja hänestä tuntui linnunlaulukin vaienneen saarella.
Tullessaan majan läheisyyteen tuli hän levottomaksi. Minne sen asukkaat olivat joutuneet? He saattoivat olla vaikka kuolleina ja hautaamattomina. Hänhän oli puolen vuoden ajan työskennellyt oikeusasioissa, oli loistanut nuorella vaimollaan ja koonnut rahaa. Saaren asukkaista oli taivas saanut pitää huolta, jos sitä halutti.
Hänen tullessaan kuistille avautui eräs ovi ja Terese astui ulos.
Hän näytti vakavalta. Mikaelista tuntui kuin hän olisi ensin säikähtänyt jotakin. Sitten levisi katkera hymy hänen kasvoilleen.
"Oi, oletteko vihdoinkin täällä?" sanoi rouva nähdessään Mikaelin. Näin sanoen hän juoksi Mikaelia vastaan puristaakseen tämän kättä. Ja nyt kysyi vuorostaan Terese, miksi Mikael näytti niin vakavalta.
"Ei kait vain liene tapahtunut onnettomuutta?" kiirehti Timar kysymään.
"Onnettomuuttako? Ei!" huokasi Terese surumielisesti hymyillen.
"Minä tunsin niin suurta ahdistusta nähdessäni kuivuneet puut", sanoi
Mikael selittääkseen vakavuuttaan.
"Viime vuoden tulvat saivat aikaan tämän hävityksen. Pähkinäpuut eivät siedä vettä."