Uusi päämäärä, uusi elämä on hänen edessään — yhtä hän vain ei ymmärrä: kuinka hänen on mahdollista kadota vanhasta maailmastaan? Ihmishermot eivät kestä oleskelemista toisessa maailmassa samaan aikaan kuin maan päällä, nousemista taivaaseen ja laskeutumista maan päälle, taivaassa seurustelemista enkelien kanssa ja maan päällä rahojen laskemista, oi, sitä ei ihminen kestä tulematta mielisairaaksi!
Pikku lapsia ei suotta nimitetä enkeleiksi, sillä sana enkeli on johtunut kreikkalaisesta "angelos"-sanasta, joka merkitsee lähetti. He ovatkin lähettejä toisesta maailmasta, jonka outo, magneettinen ilmapiiri loistaa lapsenkasvoista, lapsen silmistä siihen, jolle lapsi on lähetetty. Lapsensilmissä on usein ihmeellinen, sininen säde, jolla on sanoin selittämätön taikavoima, joka myöskin puhuu meille. Tämä väri katoo silmistä heti kun lapsi oppii puhumaan, vain vastasyntyneen lapsen silmissä saattaa erottaa tämän sinisen välähdyksen.
Oi, kuinka usein Timar istui tuntikausia ihailemassa tätä sinistä välkettä. Kun lapsi laskettiin ruohikolle lampaannahan päälle, heittäytyi Timar pitkälleen sen viereen katsellen sen ensi leikkejä. Hän poimi silloin tällöin kukkasen, jota kohti lapsi ojenteli kätösiään, sanoen: "No, tuosta sen saat!" ja sitten taas oli hänellä täysi työ saada se pois, sillä lapsella on tapana pistää kaikki, mikä sitä miellyttää, suuhunsa. Hän tutkisteli ensimmäisiä äänneyhtymiä, jotka tunkeutuivat lapsen huulilta, ja koetti selvittää niiden merkitystä. Hän antoi sen vetää itseään parrasta ja lauleli kehtolauluja saadakseen sen nukkumaan.
Hänen tunteensa Noëmia kohtaan oli nyt aivan toisen laatuinen kuin ennen.
Tässä tunteessa ei ollut mitään aistillista himoa, pelkkää ihastusta vain. Himon hehku oli vaihtunut suloiseen, kylläiseen lepoon. Hän tunsi samaa hyväätekevää tunnetta kuin kuumeesta vapautunut sairas.
Noëmikin oli muuttunut suuresti sitten heidän viime tapaamansa. Hänen kasvoillaan oli lempeä, miellyttävä ilme. Vieno kärsivällisyys, jota ei voi teeskennellä eikä salata, ilmeni hänen mielenlaadussaan. Tyyni ylevyys yhtyneenä kainouteen säteili nuoresta naisesta, vaatien ehdotonta kunnioittamista ja arvonantoa.
Timar ei voinut kyllästyä onneensa. Tuli päiviä, jolloin Timar epäili kaikkea uneksi, tätä puoliksi savesta, puoliksi puusta rakennettua mökkiä ja sisällä hymyilevää naista lepertelevä sylilapsi polvellaan.
Ja hän ajatteli, miten kaikki olisi päättyvä.
Hän harhaili ympäri saarta miettien tulevaisuutta.
Mitä on sinulla annettavaa lapselle? — Rahojako? — Suuria maatilojako? — Tällä saarella ei välitetä rahasta etkä saata liittää tähän saareen uusia maa-alueita. — Otatko poikasi muassasi ja kasvatatko hänestä hienon herran, arvossapidetyn miehen? — Suostuisivatkohan naiset siihen? — Vietkö heidätkin mukanasi? — Vaikka he haluaisivatkin, et sinä voisi tehdä niin, sillä silloin he saisivat tietää, kuka sinä olet, ja he halveksisivat sinua. Vain täällä he voisivat olla onnellisia, vain täällä, missä ei kukaan kysele sen nimeä, saattaa se kulkea pää pystyssä. Naiset ovat antaneet pojalle vain yhden nimen Adrodat, Jumalanantama; muuta ei se tarvitse ja minkä nimen sinä antaisitkaan?