Eräänä päivänä hän ajatuksiinsa vaipuneena tunkien näreikön lävitse harhaili saarella, vailla varsinaista päämäärää, ja joutui silloin äkkiarvaamatta erääseen paikkaan, missä kuiva lehdikkö kahisi hänen jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen: hän huomasi olevansa surullisella tavalla kuivettuneiden pähkinäpuiden alla. Kauniit, jalot puut olivat kaikki kuolleet; kevät ei ollut pukenut niiden oksia tuoreeseen vihreyteen vaan putoilleet, kuihtuneet lehdet peittivät maan.
Täällä puuhautausmaalla teki Timar päätöksen. Kiireesti hän läksi takaisin mökille. "Terese, ovatko ne puusepänkalut vielä tallella, joita te käytitte taloa rakentaessanne?"
"Ne ovat kamarissa."
"Antakaa ne minulle. Minä olen tehnyt suunnitelman. Minä kaadan kuivuneet pähkinäpuut rakentaakseni niistä kauniin talon Dodille."
Terese löi kätensä ihmeissään yhteen ja Noëmi vastasi suutelemalla pikku Dodiaan ikäänkuin sanoakseen hänelle: "kuuletko?"
Mikael käsitti Teresen ihmetyksen hiljaiseksi epäilykseksi.
"Niinpä niin", jatkoi Timar. "Minä rakennan yksinäni, ilman vierasta apua talon — pienen talon, sellaisen kuin szeklit ja valakialaiset rakentavat tammesta ja jotka ovat sieviä kuin korurasiat. Minä rakennan pähkinäpuusta ruhtinaallisen asunnon, josta tulee Dodin talo hänen tultuaan suureksi."
Terese vain hymyili.
"Hyvä, Mikael, sepä oivallista! Minähän olen itsekin rakentanut pesäni kuin pääskynen. Minä olen itse rakentanut seinät savesta ja peittänyt ne kaisloilla. Mutta puusepäntyö ei ole yhden miehen työtä. Vanhassa sahassamme on kaksi kädensijaa, yksi ei saa sillä toimeen mitään."
"Mutta meitähän onkin kaksi!" huudahti Noëmi vilkkaasti. "Enkö minä voi auttaa häntä? Ettekö usko käsivarsiani kyllin voimakkaiksi?"