Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.
Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee hänelle niin hellästi on hänen isänsä.
Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka isä ja äiti ovat kuolleet?
Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:
"En linnoihinkaan vaihtaisi
Ma majaa armahaisen…"
Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat oli hän ylpeä voitostaan.
Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta, ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.
Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa. Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille kaikki voimansa.
Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin jo laajemmissakin piireissä.
Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi viipyvän poissa kotoa.