"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.
Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta työnantaja maksaa hänelle.
Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa häntä vuosi ja kaksikin — aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.
Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista pisaraakaan.
Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita, joita hänen oli toimitettava.
Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli tullessaan antanut pois.
"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.
"Ei", vastasi Mikael.
"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla", neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."
Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu, hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin vielä tunnettu.