"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä timantteja?"
"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."
Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.
Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen itkeä.
"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."
Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta. Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen. Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen tällöin lempeän nuhtelevasti.
Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä.
Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin
aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi
Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan.
Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.
"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas, jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna maata."
Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan kylmät ja hengityksen kuuman.
Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi kuumeen.