Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman laajalle.
Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä hermokuumeeseen.
Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä.
Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan.
Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?
Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?
Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!
Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään — miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan, kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän nimen!
Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän on.
Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen sielussaan.
Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan suudellakseen sitä.
"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.