"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.
Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.
Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja kiusaa niitä ankarimmin.
Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.
Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.
Sairas ei enää ollut tajuissaan.
Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.
Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. — Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.
Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä kuumehourailuja.
Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia ihmeitä — ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui lakkaamatta hänestä.