Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui ylhäiselle herralle.
"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. — Mikä hänen sukunimensä on? — Onko kuningattarellakin sukunimeä? — Ensimmäinen. Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten kuningatar."
Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.
"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä uskollisikseni."
Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.
"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta? Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme. Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"
Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. — Minä en voi nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta kultakasasta.
Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin vaivasi köyhää laivuria kullanunelmilla.
Taas tuli Mikael Noëmin luo.
"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. — Haa! Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus [lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. — Haa, kuka tässä vuoteessa makaa?"