"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.
"Kernaasti, jos tahdot."
"Mutta mihinkä matkanne menee?"
"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää. Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli johdattaja-henkenä.
"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun vetävällä äänellä.
"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että siellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää kanssakäymistä aktöörien kanssa.
Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.
Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä kertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä, ja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään siinä seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit Hamlet'in isän osaa?"
Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi minun selkäni taakse — sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla — ja kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata kiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan suojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut. Siellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa toimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen lääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen lääkärin virkaan. —
"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".