"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi olikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka kuinka monta".
"Paransitteko ketään?"
"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin. Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni, kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa, herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet. Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. — Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas; muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos voivat kuolla". —
Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa ratsastavan vastaamme.
He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.
Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.
Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät kärrymme.
Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä, puolen kolmatta sylen pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut muistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi — magyarin kielellä.
"Mistä tulette?"
Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt, millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä, siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).
"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en vastannut ensi kysymykseen.