Aviovaimo ja rakastaja.
Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.
Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää levähtämään mihinkään.
Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä rakastanut, ei rakasta häntä nytkään — jos on elossa — ei muistele häntä tuolla toisessa maailmassa — jos on kuollut.
Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut — jossain Szeklien rajalla — ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle, että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja siinä rakkaudessa kuoleva.
Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista, kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen, päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.
"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä — löysin sinut!'"
Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä hän tiedusteli kaatunutta.
"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä, jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan toisella kulmalla — siellä hän on saanut surmansa, saanut lepopaikkansa".
Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen, kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.