"Vai niin!" huusi hän, vetäen se esiin. "Tämähän se minun ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia varkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin, vaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te tulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois, mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä olekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta luulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen maaherran luo — minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada tietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!"
Poliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.
"Älä näin hauku!" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen, puoleksi lepytellen.
"Vai eikö saisi haukkua!" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla äänellä.
"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!"
"Sitäpä tahtoisin nähdä!"
"No näe sitten", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta, paiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni tiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.
Mutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme, iski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla täydessä turvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän enää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!"
Tässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.