Nainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän seisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan Jumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen anteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.
Eräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: "Miksikä te näin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?"
"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton nainen.
"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!"
* * * * *
Seuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.
Kun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan, mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.
Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli se käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja lähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat vangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen vapauttamisekseen oli tehnyt.
Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi hylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.
Nainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne suudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen valan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli tarkoittava sen naisen onnea.