"Mihinkä kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka täällä äsken tanssivat?" horisi hän kiireisillä, hätäilevillä sanoilla. "Kutsukaa ne tänne takaisin! — Huvitelkoot! — Tuota allegroa — tuota allegroa soittakaa! — Tanssikaa!" — Ja vielä liehahti kuolevaisen kasvoin yli tuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki hänet niin hauskaksi, ja joka hänessä niin sievältä näytti. — "Minä itse" — ohkaisi hän vielä tallella olevalla hengähdyksellään — "pyörähdän Tuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!"
Ja sitten vaipuivat hänen silmänsä umpeen eivätkä sen enempää auenneet.
Myöhemmin alkoi se huhu liikkua, että hän oli itsensä myrkyttänyt. Paljon arvaeltiin minkätähden? Oikeata syytä, niin luulen, ei arvannut kukaan.
X.
Kadonnut kuuluisuus.
Pakomatkallaan hän kolme kuukautta piili saloilla, soissa ja luolissa, toiset kolme kuukautta eräässä puszta-talon kellarissa yhteen kymmen-aamiseen tynneriin kätkettynä, ja sitten taas kolme kuukautta palveli eräässä vesimyllyssä renkinä; vaan lopuksi hän huomasi, että ylt'ympärillä oli seutu täynnä vakojia, jotka erikseen häntä väijyilivät, niin että hänen, aina kuin meni levolle, täytyi sitoa suunsa kiinni, siksi ettei unessa ne salaisuudet pääsisi hänen suustaan ilmi, jotka hänet voivat surman suuhun saattaa.
Lopuksi, kun ei hän enää nähnyt mitään paon mahdollisuutta, teki hän päätöksensä — tuli siitä elämä tai kuolema! — ja läksi lähimmän sotapäällikön luo.
"Herra, olen tähän saakka ollut piilossa, kiertelin oikeuden käsiä; nyt itse annan ilmi itseni. — Minä olen se kuuluisa Pietari Sárga!"
"Ei ole minulla ollut onni kuulla teidän nimeänne".
Pakolainen hypähti taaksepäin. Jos upseeri olisi hänelle lausunut: "Tunnin kuluttua te olette kuollut!" — se ei olisi häntä niin kauheasti hämmästyttänyt — ja jos kohta olisi hänet rautoihin pantu, siihen hän oli mielensä valmistanut. Mutta sitä vaan ei hän ollut tiennyt pelätä että hänen nimeänsä ei tunnettaisi!