Hänen voutinsa sekä muutamat naapurit seisoivat hänen vuoteensa vieressä, hiljaa itkeä nyyhkytellen.
Hämmästyneinä jäimme me avatun oven luoksi seisomaan.
Vouti yksin astui vastahamme ja antoi kättä: — "Näettekö?" — — Enempää ei hän saanutkaan suustansa. Hän vei meidät kuolevan luoksi. Tämä näkyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki, jota sisällinen kipu puristeli ulos; jokainen jänne oli pinkoitettuna, ja hän ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, että oikein koski sitä kuullessakin."
"Mutta mitäs merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa näistä kuolon-ohkauksista?"
"Hän itse niin on käskenyt", vastattiin. "Hän tahtoo iloisesti kuolla, niinkuin on elänyt. Vielä neljännestuntia sitten hän itse laulaa säesteli musiikkia ja virkkoi: 'Mikäs se on minun mielinuottini?' ja kehotti meitä: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'"
"Vaan miksikäs ei ole lääkäriä käsketty?"
"Hän kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen tänne tulisi. Hän sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyörähtää pois toiseen maailmaan. Mies parka!"
Vielä jonkun hetken kuluttua näkyi kuolemaa tekevän kivut viihtyvän; hänen silmänsä, joissa siihen asti enemmiten valkoinen ulospäin kääntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti ympärilläkatsojiin: hänen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat tummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmenivät, sinne tänne jäi vaan mustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei sitä enää kuullut.
"Miksikä lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?" kysyi hän takistuvalla, könisevällä äänellä.
Ystävät itkivät vuoteen ympärillä. Hän ei nähnyt, ei tuntenut ketään enää.