"Hyvää iltaa, Stiglitz!" huusi hänelle matkakumppalini iloisesti — jokainen ihminen nimitti häntä eri nimellä.
Narri ei vastannut mitään, vaan kääntyi meistä pois seinään päin, antoi päänsä vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla käsivarsillaan; kyllä näkyi että hän oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti suutuksissa, joka muuten hänessä oli harvinainen seikka.
Iloisella mielellä riensimme me portaita ylös, pyrkien sinne päin, mistä musiikki kuului.
Eteisessä seisoivat Mustalaiset kaikki yhdessä rivissä, tulipunaisissa housuissa joka mies. Mutta joka miehellä oli suu niin väärä, nenä niin langennut, kuin jos juuri olisi täytynyt antaa vetää hammas ulos. Vanha klarinetinsoittaja enemmän nenällään soitti kuin soitollaan.
"Heille ei vielä ole annettu ryyppyä", virkkoi matkakumppalini leikillään.
Salin oven edessä seisoi palvelija, vanha tuttu.
"Miss' on herras?" kysyimme häneltä.
"Tuossa sisässä", vastasi hän, viitaten ovelle päin. Ja hänen pitkät, harmaat viiksensä vapisivat, kun hän nämät muutamat tavut päästi suustaan.
"Arvaas kuinka hän tulee iloiseksi, meidät nähdessään!" virkkoi kumppalini, kääntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myhäileväisellä muodolla.
— — — Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siinä vuoteella — kuoleman teossa.