Sotamiehet täyttivät käskyn.
Pietari Sárga katkerasti suuttuneena meni pois, vannoen kauhean valan, että kyllä hän vielä löytää sen miehen, joka niin mainion rikollisen vangitsemisen katsoo kunniakseen.
Vaan ei hän vielä tähän saakka ole semmoista miestä löytänyt. Yhtähyvin hän aina yhä kuljeskelee ympäri, ja vaikkei kukaan hänestä pidä vähintäkään lukua, niin hän kuitenkin, jos tuttavien kanssa yhteen sattuu, rukoilee, että he Jumalan tähden eivät mainitsisi häntä oikealla nimellä, sillä siitä saattaisi joku kuulla, ja silloin hän olisi hukassa.
XI.
Murhamies.
Kolme kertaa satuin hänelle vastaan. Aina se sama hurja, huima katsanto. Silmät verissä, huulet verettömänä. Ei keneenkään hän katsonut tuttavalla tavalla.
Kerran näin hänet maantiellä. Tie kävi metsän läpi; vasta silloin huomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen päässä toisistamme. Me säikähdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihriäinen takki oli hänellä yllään, repaleinen lakki peitti pörröistä päätä, pieksut olivat polvia myöten liassa. Kädessä oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta hän näytti, vaan astui kiireesti, ikään kuin perään-ajajaa paeten. Koska me äkkiä tulimme vastakkain tien polvessa, hän hämmästyksestä vavahti, kohotti sauvaansa ikäänkuin suojaksi päänsä yli, pyörähti samassa ympäri ja hyppäsi tiepuoleen, yhä välistä katsahdellen taakseen minuun päin. Minä siinä seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmilläni ajaen häntä perään.
Toisella kertaa tapasin hänet nukkumasta eräällä hautakummulla; uuvuttavien päivien, unettomien öitten perästä oli hän istahtanut lepäämään haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni hänet vaivuttanut. Edellisellä yöllä oli ollut raju-ilma, kaiken yötä oli rankasti satanut — tuossa miehessä kyllin näkyi, ettei hän ollut viettänyt yötänsä katoksen alla, ryvettyneenä, läpikastuneena olivat hänen vaatteensa, tukka pörrössä. En tahtonut häntä herättää, hiljaisilla askelilla hiivin hänen ohitsensa. Mutta hän kuitenkin huomasi minun — vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin perään-ajettu ainakin. Varovaisen astuntani hän oli kuullut ja kohotti päätään, katsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pesästään tavattu metsänlintu, karkasi pois edeltäni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja ritinä ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei hän silloinkaan vielä laannut pakenemasta, kun ei enää nähnytkään minua.
Tuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta kiihkosta tappanut yhden paraista ystävistään, joka muonavirastossa palveli keisarillisessa armeijassa. Tästä verityöstä hän sitten vielä kerskaeli, kirjoitutti nimensä kaikkiin sanomalehtiin, eikä pidetty mitään pitoja, joissa hän ei keskellä mässäystä kehunut siitä kuinka hän tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla hän hurjuuteen asti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti kärsimätön; tuskinpa oli yhtään julkista miestä valtakunnassa, jota ei hän joskus olisi sanonut isänmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli poikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis häntä siitä kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, hän oli omin käsin surmannut yhden parhaista ystävistään.
Kerran kadulla kohtasi hän mustiin vaatteisin puetun naisen, joka talutteli kahta pientä, myöskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni valkoiseksi kuin muuri. Se oli hänen kädestään surmansa saaneen ystävän perhe. Hän ei rohjennut heidän nähden mennä sivuitse, vaan kääntyi, meni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos hän siitä lähtien joskus, viikkojen kuluttua, jälleen meni ulos kadulle, hän aina kohta kääntyi ja pakeni, niin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei hän enää kerskannut pidoissa eikä tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei nähty häntä enää tässä eikä tuossa; iloisuus ja rohkeus ijäksi olivat paenneet hänen sydämestään; sen sijaan oli hän vaipunut mustimpaan, elämää kalvavimpaan synkkämielisyyteen.