Yhtenä päivänä muukalainen sotavoima marssi sisään siihen kaupunkiin, missä hän asui. Samana päivänä katosi se mies kodistaan, rupesi karkulaiseksi; hänen nähtiin sitten joskus täällä, joskus tuolla kuljeksivan, pelollisena, arkana, yön pimeydessä, myrskyissä, lumipyryissä — kaikkia ihmisiä hän pakeni, ei vastannut kenenkään puheesen. Missä hän lepäeli? Millä hän eli? — sitä ei tiennyt kukaan.

Yksi hänen veljensä asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas, perheellinen mies. Eräänä iltana astuu hänen luokseen sisään ryysyinen, synkännäköinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pörhöisenä, silmät verissä, huulet verettöminä, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset kiljahtain pakenivat isänsä karmituolin taaksi, ja talon-isäntä säikähtäen huudahti: "Veljeni!"

"Minä se olen", horisi hän, hiljaisella, ahdistuneella äänellä, "anna mulle ruokaa, niin menen edemmäksi".

Talon-isäntä syleili onnetonta veljeänsä, antoi hänelle lämpimät, kuivat vaatteet, toi hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, koetteli häntä lohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei hän menisi pois. Mutta toinen epäluulokkaasti, ääneti vetäytyi hänestä poikemmaksi; suuri sauva oli hänellä, jota ei hän laskenut pois kädestään, ja juotuansa pikarin puolilleen huusi hän: "Haa! mikä se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?" "Ei mitään", vastattiin hänelle, "tuuli vaan leikkii irtijääneellä kaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat toisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yö; vaan täällä sisässä ei ole mitään hätää".

"Kyllä, kyllä, käykää katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!" intti tulokas veljelleen rauhattomasti. Tämä katsahti ulos ovesta, ja sillä välin toinen juoksi ikkunan luo, löi ruudun rikki, hyppäsi säikähdyksissään siitä ulos ja karkasi sitten tiehensä, kuloista nurmikkoa myöten, pyryisen, aution yön selkään, tuulen vingunta ja koirien ulvonta perässään. Ei häntä ollut mahdollista saavuttaa kiinni.

Siitä ajoin pikku lapset siellä aina, jos yön tullen kuulivat myrskyn riehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa, ulvovan ikkunain raoista ja täristelevän ovea, peläten sanoivat isällensä, "Marczi setä tuolla on ulkona!"

Myöhemmin hän itse toi itsensä ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen, kertoi tekonsa peittämättä, suoraan.

Hän vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi päätetty; siellä hän käytti itseänsä rauhallisesti, ja oli syytä luulla, että hän, sukulaistensa rukousten tähden, pääsisi muutamien vuosien pituisella vankeudella. — Vaan yhtenä yönä, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki pujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, että ihmisen ruumis vaan töin tuskin saattoi pinnistää itsensä läpi.

Sen jälkeen ei ole enään ollut hänestä tietoa.

XII.