Päärynäpuu.
D:ssä minä pakomatkallani poikkesin erään rikkaan talonpojan luo. Hän itse oli arvokas maanviljelijä; hänen akkansa mielellään pikkuisen toreli. Talon taustalla nähtiin kaunis hedelmäpuutarha, jota näyttiin suurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta, karsitut, tuetut, nuoremmat seipäisin sidotut, ohuempi-kuoriset rievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja jäniksiä vastaan, juuret ympärikaivetut puu-etanoiden tähden, tyvet kalkilla sekä tököttitervalla voidellut muurahaisten sekä muiden pikku-eläväin karkoittamiseksi.
Kaikista kaunein oli minusta yksi vanha päärynäpuu puutarhan peräkulmalla, joka oli ihan täynnä kypsiä hedelmiä, vaan näkyi olevan kokonaan hyljätty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsillä, ja suureksi osaksi jo mädänneillä päärynöillä ja vielä puuhun jääneihin oli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesiänsä sen oksille ja hedelmistä ainoasti jättivät kuoret jäljelle.
Koska tää päärynäpuu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta puhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielestäni, että voitiin jättää kypsiä hedelmiä näin puuhun mätänemään. Senvuoksi kysyin talon-emännältä, miksi ei hän niitä poiminut pois?
"Minäkö?" vastasi hän — "enpä vaikka ne hopeesta olisivat!"
Kysyin taas, mistä syystä hän niille oli niin vastahakoinen? — Kenties ei hän pitänyt päärynöistä?
"Mieluisin puuni tää oli koko puutarhassa, katsokaas, hyvä herra", vastasi hän, "vielä mun rakkaan isä-vainajan istuttama. Jumala hänelle levon suokoon! Ei kasva koko meidän kylässä näihin verrattavia päärynöitä missään, vieläpä käytiin naapurikylistäkin täällä niitä ostelemassa; monena päivänä se vanha puu minulle koko kourallisen hopearahoja tuotti, niin paljon hänessä hedelmiä kasvoi — mutta ei se saa kuitenkaan nyt kauemmin olla täällä. Talven tuloa vaan odotan — sitten se hakataan pois — ei se saa tässä olla".
Hämmästyksellä pudistin päätäni ja oikein kysymällä kysyin: mitä pahaa sitten tuo päärynäpuu-parka oli tehnyt, että se niin oli maahan hakattava ja tuleen viskattava?
"Älkää huoliko, herra, pirullinen juttu siinä on, ja jos tahdotte kuulla, niin sen kerron. Kaksi viikkoa sitten, kun tään puun päärynät alkoivat kypsyä, tuotiin myös semmoinen murheellinen herra luoksemme, samallainen kuin te. Pakolainen oli sekin, ei saanut viipyä missään, mistä syystä? — no senhän herrat tietävät itse! Me kohtelimme häntä ystävällisesti — ja kuinkapa olisikin kristitty ihminen voinut tehdä toisin noina pahoina aikoina? Niin eli hän talossamme, kuin olisi hän ollut meidän omaisiamme. Mutta turhaan koettelimme olla hänelle mieliksi; vaikkapa käsilläkin olisi häntä kanniskeltu, oli hänellä aina koko päivä pää noin kallellaan, niin surullinen hän oli, ja sitten kun sanoiksi viimein puhkesi, sanoi sanottavansa aina niin syvillä huokauksilla, ikään kuin vaivansa ilmoittava Mustalainen. Herrainen aika! — itsekin minä jo aloin laihtua, kun tuota noin joka päivä piti nähdä! Yhtenä aamuna — jo mainitsin, että päärynät juuri silloin alkoivat kypsyä — meidän murheellinen herra tavattomasti varhain nousi ja meni ulos puutarhaan. Vähän ajan kuluttua katsoin ulos ja näen, että hän on päärynäpuuhun kavunnut. 'Katsopas, pappa', virkan äijälleni, 'onpa tuo meidän murheellinen pyhämies kuitenkin huomannut, että päärynät kypsyy'. — Äijä minua nuhteli: 'älä sääli niitä, jos hän niihin on mieltynyt — mitä hän ottaakin puusta, ei se koko maailma'. — Annoin hänen siis olla siinä. Tunnin kuluttua, hyörin, pyörin, satun taas katsomaan puutarhaan päin, ja kas! — siinäpä meidän herra yhä vielä on ylhäällä puussa. Ja silloin rupesin itsekseni purisemaan, vaan ajattelinpa yht'hyvin: En kuitenkaan virka hänelle mitään — tottapa hän, kun tarpeekseen on ottanut siitä, itsekin on niin siivo ja tulee alas. Vielä tunnin kuluttua katson taas sinne, ja siinä hän on, kun onkin, yhä vielä. Eipä nyt äijänikään enää malttanut olla ääneti. Hän huusi hänelle: 'Tulkaa jo alas puusta, herra — taikka me — —! Jättäkää toki jotain meillekin!' — Se ihminen ei edes käännähtänytkään. — 'Sepä on sivistymätön käytös', virkoin minä itse; 'kun ihmistä ihmisen tavalla puhutellaan, pitäisi hän toki kumminkin korvaansa kallistaa!' — Ei hän liikahtanut nytkään. — Äijäni jo rupesi kiroilemaan, yksi ja toinen 'perkele!' alkoi jo pujahtaa hänen suustansa — sitä en kärsinyt. — 'No mutta kylläpä hänen korvansa herätän, jos ei ne ikinä ennen olisi tulleet herätetyiksi!' huusin minä ja juoksin sinne suurella vimmalla ja ottaen suuni niin täyteen toruja, että se seitsemään valtakuntaan kuuluisi. Mutta kun tulin sinne puun juurelle ja katsahdin ylös, niin takistui sanat kurkkuuni, ja maailma rupesi pyörimään edessäni, ja missä seisoin, siihen kaaduin maahan hermotonna! — Se ihminen oli itsensä tuohon puuhun hirttänyt! — Neljä vuorokautta yhtä mittaa makasin kuumetaudissa, ja joka kerta kun sen perästä tuon puun näen, vilahtaa aina kaikki siniselle ja vihriäiselle silmieni edessä. En minä, vaikka mitä maksettaisiin, söisi yhtään hedelmää enää tuosta puusta, eikä se edes varkaillekaan enää kelpaa — näetten te, herra — ei puutu siihen muut kuin rastahat — Jumala ties ehkä se vaan olikin paholainen itse, joka kävi meillä."
"Ja mikäs oli sen miehen nimi?"