"Voi, mamma! Eihän upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida", vastasin minä, nauraa hohottain.
Siitä tuli hän vielä suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut tuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eivät he meitä veisikään vaimoikseen.
"Mutta silloin minä tosiaan en ymmärrä, miksi he meidät veisivät, jos eivät vie vaimoikseen!"
"Vähän sinä ymmärrät", väitti mamma, vaan sen jälkeen ei hän sen enempää pannut vastaan.
Iltaan asti oli minulla täysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini neuvon mukaan sidoin leveän punavalkois-vihriäisen nauhan paalileninkiini vyön tavoin sillä lailla, että molemmat päät jäivät pitkältä riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen ruusun, jota vihriäisten lehtiensä kanssa myöskin osoitti Unkarin kansallisvärejä. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin nämä kolme väriä sopivat yhteen.
Molemmat upseerit jo odottelivat meitä täydessä paraatipuvussa, ja veitikkamaisempi heistä puhui minulle enemmän mielistelysanoja kuin minä jaksan muistaakaan.
Eipä hän saattanut jättää mainitsematta edes tuota pientä pisamaa minun huuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenkään ihmisen silmä ollut huomannut — ties häntä mitä hänellä siitäkin oli puhumista! Minä en olisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, missä ei sitä koskaan voisi nähdä. Minun täytyi peittää sitä, että tulin hämille, kovalla naurulla.
"No, no — itku liiasta ilosta!" mutisi äiti puoli-ääneen, vaikka kuitenkin yhä kohenteli, laitteli pukuani, niin että, jos olinkin tuleva ryöstettäväksi, ryöstäjät kumminkin eivät löytäisi minussa mitään, joka ei olisi niin kuin pitää olla.
Molemmat upseerit seurasivat meitä tanssisaliin. Minä jo ennalta ylpeilin siitä, että muka minä kansallisväristen nauhojeni sekä kahden sievän seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat neitoset. Meidän kesken puhuen, en voinut nytkään vielä oikein luopua siitä luulosta, että kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi tuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja että vaan meille oli sattunut pari ympyräpäistä. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja hämmästykseni!
Kaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa vähintään kaksi sen vertaa kansallisvärisiä nauhoja kuin minä, ja mitä enempään osaan Magyarin upseereista tulee, voi! — muiden rinnalla minun molemmat tuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan tähtinä. Siellä oli yksi aina sievempi, yhä kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia, hienoja, käytöksessään kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, että nämä samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia!