"Eihän sinulla ole paalileninkiä."
"Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut päälläni."
"Se ei ole enää muodinmukainen."
"Ommelkaa siihen vaan vähäisen kansallisvärisiä nauhoja", pisti väliin mustaverinen upseerini, "niin se muoti on kaunein mitä voitte noudattaa."
"Mutta minun jalkani ovat kipeät", pani mamma taas esteeksi.
"Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teidän niin vallan välttämättömästi tarvitsekaan tanssia."
Upseerit olivat niin kohteliaat, ett'eivät ruvenneet nauramaan; mammakin samanlaisesta syystä ei ruvennut minua torumaan; hän vasta silloin kävi minun kimppuhuni, koska he olivat lähteneet omaan kammariinsa.
"Voi sinua, onnetonta tyttöä! Aivanhan sinä syökset itsesi perihäviöön!
Aivanhan sinä tieten taiten saatat itsesi hukkaan!"
Minä luulin hänen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun minä itseäni paalille valmistelin, pelkäävän, että saisin keuhkotaudin, ja arvelin suurestikin rauhoittavani häntä, kun muistuttaisin, ett'ei valssia aiotakaan tanssia. Mutta se häntä suututti vielä pahemmin.
"Sinä olet hullu! Mitä varten he sitä paalia pitävät? Sitäkö varten vai, että tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan salavehkettä, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat näin viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'äkkiä kopataksensa ne kiinni ja viedäksensä ne Turkinmaalle!"