Tuskinpa oli minun vieraillani vielä ollutkaan aika nukahtaa, niin jo tuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heidän puheilleen.
"Ei sinne voi päästä", sanoin, "odota tai tule myöhemmin, he nukkuvat."
"Missä he nukkuvat?" kysyi hän.
Minä viittasin hänelle sitä kammaria, ja hän, pikkuistakaan sitä ajattelematta, käyköhän laatuun herättää ihmisiä, jotka kahden valvotun vuorokauden perästä taas kerran saavat nukahtaa, astui sisään.
Minä peljästyin, sillä minä luulin, että upseerit kohta siihen paikkaan hakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heidät herättää.
Vaan sitä eivät he tehneetkään; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos täysissä vaatteissa ilman pienintäkään suuttumisen jälkeä. Näin seurasivat he ordonansia. Majuri oli käskenyt heidät luokseen.
Onpa ne kummallista väkeä, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman pienimmättäkään vastaanhangoittelemisetta. Minä puolestani en olisi ollut hyvä sille sotamiehelle. Minä olisin kaikkein ensiksi vaatinut tietoa, käsketäänkö mitään ja miksikä sitä niin käsketään?
Puolen tunnin päästä tulivat meidän upseerit takaisin. Ei näkynyt heissä mitään pahaa mieltä, mitään unisuutta, eivätkä he edes taas pyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua puhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, että upseerikunta tämän päivän illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja että mekin tulisimme sinne käsketyiksi. He pyysivät minua, että kohta lupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen tanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen tanssi) ei pitänyt tanssittamaan ollenkaan.
Kyllä arvaat, että minä paikalla lupasin kaikki, mitä he olivat pyytäneet. Tämä oli ensimmäinen tanssihuvitus meidän kaupungissa laskiaisen perästä. Näyttää siltä, kuin olisivat hekin olleet yhtä iloiset kuin minä, koska eivät nyt enää unta muistaneetkaan.
Mutta mamma yhtä mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita.