Ääni tuntui minusta tuttavalta, vaan säikähdyksissäni en kuitenkaan saanut selville kenen se oli.
"Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"
Jos arvelet, että olisit ollut minun sijassani, niin voit ymmärtää, ett'en minä suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se huoneita pitkin juosten, ryntäsi suoraan minun kammariini.
Mamma-kulta se olikin — — —
Ja minkälaisessa tilassa!!!
Vaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmillä, toinen kenkä oli singahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen. kasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yhä vielä vaan kiljui, voivotteli ja huuteli apua.
Viimein vihdoinkin sain tietää häneltä, missä oli ollut ja mitä hänelle oli tapahtunut.
Juuri siihen kammariin hän näet olikin kätkeytynyt, johon minä molemmat vieraat olin majoittanut, vieläpä oli hän valinnut piilopaikaksensa sängyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella kaiken muun lisäksi: kuinka tuo honvéd-(nostoväen)upseeri hyvin väsyneenä viskasi itsensä sängyn päälle — jopa silloin tosiaan mamma-paralla olikin täysi syy huutaa apua!
Vaan olipas se myös aika kumma keino, jonka hän oli keksinyt!
Suuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan sitä, ett'eivät nuo sotaherrat olleet tulleet meitä ryöstämään ja surmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, että mamma lupasi jo olla piiloon menemättä, ja minä puolestani lupasin selittää upseereille, että mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi hän hikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle.