Mustaverinen poika mielessänsä yhdistäen minun sanani pöydälle ladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei voinut hillitä puhkeemaan pyrkivää nauruaan, joka minut sanomattomasti hämille saattoi. Minun poskeni lensivät tulipunaisiksi, kun ajattelin, että hän oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leiviskää sianlihaa häntä varten.
Lopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut häpeästäni sillä, että hän hyvin lempeällä, miellyttävällä äänellä kiitti kaikesta heille tässä tarjotusta, vaan pyysi ainoasti sitä, että heille annettaisiin mistä hyvänsä joku kammari, jossa saisivat levähtää. Sillä kovin sanoi hän heitä väsyttävän, kun eivät kuuteen viikkoon olleet sängyssä maanneet, eivätkä viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet päätänsäkään kallistaa.
Poika parat, kuinka minun kävi heitä sääliksi. Kuuteen viikkoon eivät olleet maanneet sängyssä!
"Mutta onkohan sitte niin kovin epämukava maata sohvalla taikkapa telttavuoteellakin?" kysyin kuitenkin.
Molemmat puhkesivat suureen nauruun.
"Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siinä on ollut meidän vuoteemme!" vastasi toinen heistä.
Oletko kuullut! Ja elossa ovat vieläkin! Meidän piikammekin makaisivat koko kuukauden sairaana, jos olisi täytynyt yksi ainoa yö maata talvella ulkona. Lienevät nuo sentään hiukan Koirankuonolaisten sukua!
"Seuratkaa minua", sanoin minä ja vein heidät parhaasen kammarihimme, jossa juuri kaksi sänkyä seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet; minä rupesin siis itse heille sijaa laittamaan.
"Sitä emme me voi sallia, kylläpä me sen itsekin osaamme laittaa", sanoivat he kohteliaalla höyliydellä, ja minä kun näin, että heille lepo oli niin tarpeellinen, jätin nyt heidät yksin.
Tuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siitä samasta huoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. "Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"