Oletko ikinä tuommoista vaatimusta kuullut?
Eipä aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin. Pappa lähettiläskunnassa meni heitä vastaanottamaan; piiat kaikki olivat juosseet sotamiehiä katselemaan; mammaa ei näkynyt, ei kuulunut missään koko talossa. Kaiken edellisenkin päivän oli hän jo arvellut, ajatellut päätänsä pitkin, että: mihinkä hänen nyt pitäisi mennä piiloon; ja jos minä häntä hakien huusin, eipä hän hiiskahtanutkaan vastaukseksi, vieläpä, jos minä sattumalta löysin hänet välistä omenakirstusta, välistä kellokaapista hän minulle aika torut antoi, siitä että minä muka annoin ilmi hänen piilopaikkansa.
Näin itsekseni jääneenä katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pöydän oikein täpötäyteen kaikellaista syömistä sekä viiniä, niin kenties Magyarit eivät haukkaakaan minua itseäni nälkäänsä, jos löytävät muuta ruokaa; ja olinpa päättänyt itsekseni, että, mitä ikinä he vaatisivatkin, minä heille kaikki toisin, enkä olisi yhtään pelkäävinäni heitä.
Ja nyt minä, kohtaloni Jumalan käteen uskoen, istuin ja odotin, että kansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen.
Vihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helinän ja miekkain kilinän porstuasta, vaan eipä kuulunutkaan sieltä mitään kirousta, päinvastoin vaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Peljästyskö, hämmästyskö, vai mikä muu lieneekin ollut syynä, vaan enpä saanut suustani sanaa "Astukaa sisään!"
Äläppäs sinä kuitenkaan luule, että he senvuoksi pyssyillään mursivat oven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta minun kehoituksestani.
Minä luulin niin, että vähintään kuusi jättiläiskokoista Koirankuonolaista astuisi sisään, kasvot neliskulmaisina, kyynäränkorkuiset nahkahiipat päässä, parta vyötä myöten, karvaiset karhunnahat pukimina, nahkasäkit seljässä, joihin pistäisivät kaikki mihin silmänsä iskisivät, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan — tuommoisiksi näet oli mamma heitä kuvaellut profeetan innostuksella.
Voitko käsittää kuinka hämmästyin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan kaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen, kumpikin hyvin siivot, hyvin sievät.
Korea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu päällysviitta riippui heillä hartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin mukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja neliskulmaisista kasvoista ei jälkeäkään, vaan päinvastoin havaitsin, että toinen heistä oli sangen kaunis, mustaverinen poika.
Ensi toimena heillä oli pyytää anteeksi siitä, että vaivasivat minua, johon minä änkyttäin vastasin jotakin tämmöistä kuin: että sitä en katso miksikään vaivaksi, vaan olen valmis täyttämään kaikki heidän käskynsä.