Minä en näin vastannut.
Aivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mikä saattaa olla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka täällä oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen hänelle.
"Tästä olen teidät tunteva."
Sen sanoin yhtä rauhallisella äänellä, kuin jos olisin ollut kihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan lähtevälle.
Kapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut sinnepäin, vaan näin sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen maailmaa, en olisi sillä hetkellä voinut katsoa häntä silmiin.
Sen perästä hän läksi, kävi istumaan vastapäätä minua peilin eteen, eikä tanssinut enää. Siellä hän kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa.
Sillä välin tanssittiin vielä kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja sitten tuli minun katrillini vuoro.
Sinä voit käsittää, kuinka pitkältä minusta tuntui se aika, koska ei noista ijan-ikuisista "kolmen miehen tansseista" tahtonut milloinkaan tulla loppua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tanssivan niin tulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he nyt jo kolmannen yön valveella, vaan eivätpä sentään vielä väsähtyneet, että minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut.
Paljon huvitusta sillä aikaa oli minulla yhtähyvin siitä, että tulin tutuksi kaupungissa majailevan pataljonan päällikölle, majuri Sch:lle, joka oli hyvin vilkas, hauska mies.
Saksalainen sukunimi sillä oli, magyarin kieltä se kauhean huonosti sotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka häntä olisikin saksaksi puhuteltu.