Unkarilainen ensiksi parani ja sen perästä valvoi yökaudet haavoitetun vihollisensa vuoteen vieressä.
"Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina olemme ystävyksiä. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet kärsiä, sitä ei tiedä kukaan niin kuin me molemmat kumpikin toisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme unhotuksiin, silloin voimme yhdessä — käydä kerjuulla."
Itävaltalainen parkasi sen sanan kuullessaan.
"Minulle jo veistettiin puujalka", jatkoi unkarilainen kylmäkiskoisella mielenlujuudella; "tottahan se sitte kestänee minun ikäni, eikä ainakaan luuvalo siihen voi puuttua."
Unkarilainen oli hyvänsävyinen, iloinen poika, Itävaltalainen alakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka hänen kumppalinsa kyllä aina oli valmis sitä leikkipuheillaan karkoittamaan. Näin elää nytkyttelivät he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta, kadulla kerjätyistä rovoista.
Tulipa yhtenä aamuna se mustilla siivillään päivää pimentävä sanoma: "Lopussa, lopussa on koko sota, meidän sotavoima on heittänyt aseensa maahan, ei ole Unkaria enää olemassa!"
Tuolla kadulla istuivat päivänpaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet soturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mitä oli nähnyt, mitä kuullut, vierähti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia poskipäitä myöten kenties ensi kertaa hänen elämässään: "Mikä nyt tulee minusta?
"Älä itke", lausui vaivakumppalinsa, temmaten häntä syliinsä, "nyt tulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme yhdessä käydä kerjäämässä!"
* * * * *
Myöhemmin kuukausien kuluttua oli Pestissä yli-sotapäällikön asuntohuoneen edessä monta kertaa nähtävänä vaivainen, toisjalkainen tykkimies itävaltalais-univormussa. Toisella kädellään hän nojautui kainalosauvaansa, toisessa piti kokoonkäärittyä kirjoitettua paperia, ja odotteli siellä suurella maltillisuudella, että tässä seisovassa suuressa mustapukuisten, kyynelsilmäisten sekä kultakirja-nuttuisten herrain joukossa hänellekin kerta joutuisi vuoro.