Mitä hän mahtoi hakea? Mitä varten hän niin monta kertaa mahtoi käydä täällä? Miksi hän sateessa, pakkasessa kävi siellä säännöllisesti, se vaan mielessä että saisi tietää: mikä päätös oli tullut anomukseen, jonka hän oli tuonut?
Eräänä päivänä se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin riensi alas ylisotaherran portailta. Hän milt'ei hypännyt; kainalosauvan ja puujalan täytyi väkisenkin oppia tanssimaan, niin suuressa riemussa hän oli. Kädessään hänellä oli joku kirjoitus, jota hän kuin mieleltään mennyt pyöritteli edessään, näytteli tuttaville, tuntemattomille, jota hän kadulla luetti itselleen jokaisella ihmisellä, jonka käsiinsä sai, nähdäkseen: seisoiko vaan siinä se, mitä hänelle jo muualla oli luettu! Sitten taas hän riensi etemmäksi. "Kahdella jalalla astun yhden sijasta!" lausui hän kaikuvalla äänellä, viitaten puujalkaansa sekä kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta surkeanlystistä leikkipuheestaan — ja taas läksi rientämään, rientämään, ikäänkuin olisi häntä odottamassa joku ollut, joku suuri onni.
* * * * *
Ääneti istui kadun kulmakivellä tois-jalkainen honvéd-soturi. [Honvéd = maansuojelus eli Unkarilaisten nostoväen nimi.] Takkinsa oli silmille alas vedetty, hän ei lakki kädessä kerjännyt; kutka itse hyväksi näkivät, antoivat hänelle; hän ei puhunut kellekään mitään.
Muutamia kertoja meni yksinäinen hänen sivutsensa, pitäen jotain kädessään, pujahti kiiresti hänen eteensä ja antoi vaan näin varkain almunsa vaivaisen käteen, ett'ei nähtäisi, että hän oli kerjäläinen.
Yht'äkkiä ihmistunkeesta hoikaten töytäsi esille mies, toisjalkainen itävaltalainen tykkimies, kädessään heilutellen kirjoitettua paperia. Hän hypähteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan vaivaisen luoksi, tempasi hänen ruskean oikean kätensä, laski sen kaulahansa eikä saanut kyyneleiltään sanaakaan suustansa.
"Ei sinun nyt enää ole tarvis kerjätä!" virkkoi hän lopuksi iloisella huokauksella; "minun anomukseeni on suostuttu, sinäkin saat osasi vaivaisten soturein kassasta!"
Ja siitä päivin nähdään ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdessä, kävelemässä Tonavan rannalla, toinen honvéd-univormussa, toinen itävaltalaisessa. He kävelevät, he puhelevat tappeluistaan, läpikäydyistä tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin keskenään vaihdetut; nyt itävaltalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen nuorukainen.
SUO EDESSÄ, VETELÄ TAKANA.
Muutamia ihmisiä onni kannattelee kämmenellään, toisille sitä vastoin ainoasti silloin ojentaa kätensä, kun niin paiskaa puustin korvalle. Tiedänpä minä yhden tapauksen, joka meille näyttää esimerkin näistä kumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa minkä olen kuullut, panematta sanaakaan omiani sekaan.