Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään, hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.
Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät hiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä. Jaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri lyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista ajo-ruoskaa.
Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin perässään.
Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät jäljille karjasta.
Röhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja järsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää, vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi käydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa, vältellen tien kuoppaisimmat kohdat.
Ja minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.
Tuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun näköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'issä osattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa paikassa.
Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista, uskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan puheillensa lehteriltä, — rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka ei taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka alahalta.
Ja tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen rikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin yhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään kanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan niin isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.
Kesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat laiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa olivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas… Hoi, eteenpäin, hoi, eteenpäin!