— "Mutta Zsuzsi[5] kultani, minkätähden huudat alinomaa kuskia pysähtämään? Sehän juuri on onnettomuus, että hän pysähtää joka askelella".
— "Oh, ole vaiti, sä aasi!" jupisi hammastensa välistä nainen, "senpätähden juuri huudan häntä pysähtämään, jott'eivät ihmiset huomaisi, ettemme pääse eteenpäin kulkemaan".
Vihdoin sattui hän puhuttelemaan juuri herra rauhatuomarin hajdú'ta. "No minä saatan teitä heti; tulkaa vaan perässäni!" vastasi tuo kohtelias mies ja astui kaleesia edelle.
Hänen oli helppo kiiruhtaa, sillä hän kävi jalkaisin, mutta jospa hän vaan olisi ollut tuolla vaunuissa!
Kun setämme Lörincz Kassay huomasi vieraita tulevan, meni hän sisään ovesta ja astui kolmea porrasta korkeaan porstuaan, joka hänestä oli soveliain vastaanotto-paikka. Siellä vartoi hän heitä, puhaltaen ulos piipun pohjaan jääneen tulen, niinkuin minkä pienen Vesuvion, ja kiertäen aika viiksiänsä kummaliekin puolelle.
Vihdoin vieri suurella melulla tuo kovan onnen arkki pihaan ja samana hetkenä, jona se seisahtui, alkoi kaikenlaisia liikkuvia jäseniä purkauda ulos täyteen ahdatusta labyrintista. Sisässä-istuva vanha herra sattui ensiksi tässä suuressa sekasorrossa kannuksilla varustetuilla saappaillaan astumaan vaimonsa varpaankänsien päälle, josta tämä tokasi häntä kyynäspäällä niin, että vanha herra hämmästyksissään äkisti kohotti päätänsä ja tulisella piipullaan hirveästi poltti edessään istuvan, pitkäsäärisen pojan kasvoja. Luonnollinen seuraus tästä oli se, että tuo spartalaisella hellyydellä kohdeltu nuori herra julmasti parkuen käsin karkasi kiinni kasvoihinsa, joka liikunto sysäsi pitkän piipun vanhan herran hammasten väliin niin, että se oli puhkaista aivot hänen päästään. — "Kuka tämän teki?" huusi vanha herra, vetäen piipun ulos suustaan ja heiluttaen sitä uhkaavalla liikunnolla molempien poikien pään ylitse. Mutta ennenkuin hän ehti jakaa heille rankaisevan oikeuden iskua, riisui kuskinlaudalla istuva kuski yltään hirveän kuraisen päällysviittansa semmoisella taitavuudella, että se putosi taaksepäin ja peitti tykkänään molemmat nuoret herrat sekä ripoitti toisten silmät suut täyteen likaa. Tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katsoi nuorin sikiö hyväksi päistikkaa hypätä ulos kaleesista, jolloin hän sai valkoiset roimahousunsa vaununrasvalla täyteen tahratuksi.
Tässä suuressa vaarassa saapui sinne lopuksi rauhatuomarin hajdú, ja muutamia töllistelijöitä, ja sittekuin he ensin turhaan olivat yrittäneet avaamaan kiinni-sidottuja vaunun-ovia, kantoivat he vihdoin selässään ulos sisässä-istujat, jota apua pitkäsäärinen nuori mies kuitenkin jäykästi kieltäysi vastaan-ottamasta, osoittaen, että luonto sitä varten on antanut pitkät jalat, jotta ihminen niillä voipi yhdellä askelella astua ulos vaunuista.
Vaunun-kolinasta tuli myöskin ulos porstuaan talon emäntä, sievä, pieni, tynnyräposkinen, nuori vaimo, puettu yksinkertaisiin, mutta muodin-mukaisiin kotivaatteisin, edessä röyhelletty esiliina ja päässä sinisillä nauhoilla koristettu, soma myssy. Pieni nelivuotinen, valkotukkainen, mansikkasuinen tyttö piti kiinni hänen kädestään, puoleksi piileskellen äidin hameenpoimujen välissä, niinkuin tirkistelevä pikku keijukainen.
Matkustajat olivat vihdoinkin kaikki onnellisesti astuneet maalle ja tunkivat nyt, pudistellen kangistuneita jalkojaan, kaikki yhtä haavaa talon herran ja rouvan eteen, jolloin vieras rouva, perheensä suuna, ensimmäiseksi ryhtyi puheisin, suloisella luottamuksella kääntyen Lörincz herran puoleen.
— "Rakas herra orpana kultani! Minulla on onni rakkaalle herra orpanalleni esittää itseni Zsuzsánna Sajtóry'na,[6] teidän sisarenne tytär äidin puolelta. Koska matkamme kulki tänne päin, emme tahtoneet olla niin epäkohteliaita, että olisimme ajaneet rakkaan orpana herrani asunnon sivutse".