— "Tervetulleet, tervetulleet!" vastasi Lörincz herra, ottaen piipun suustaan, voidaksensa vastata kunnioitetun rouvan tervehdykseen parilla paukkuvalla suutelolla korvan pieleen.
— "Jos ei siis rakas orpanani aja meitä pois…"
— "Herra varjelkoon! Minä iloitsen tästä onnesta, tehkää hyvin, astukaa sisään. Palkolliset kantavat kohta kaikki sisään".
— "Tämä tässä on mieheni", tahtoi rouva jatkaa, osoittaen vieressään seisovaa miestään, joka nyt oli turkeistaan päässyt.
— "Vaiti, älä sano, mikä nimeni on", lausui vanhus kujeellisesti. "Annappas nähdä, tunteeko rakas herra lankoni minua", ja tämän sanottuaan tarttui hän suuresti nauraen Lörincz'in käsiin, ja odotti, että tämä tuntisi häntä.
Se on sangen hullunkurinen asema, kun joku vaatii ihmistä tuntemaan häntä eikä tahdo sanoa, mikä hänen nimensä on.
Talon herra katseli miestä, mutta ei voinut saada päähänsä ken se oli.
— "Eihän hän saata tuntea sinua, kun sinulla on päässä tuo iso karvalakki!" huusi hänen aviopuolisonsa ja tempasi miehensä päästä tuon hirveän, lipulla ja korvalapuilla varustetun karvalakin. Lörincz'in eteen ilmestyi nyt kummalliset, yksinkertaisen näköiset kasvot suurella, paljaalla otsalla, jolle hiukset olivat kammatut takaa päin, semmoiset, joita ihminen eläissään näkee tuhansia, voimatta tietää, mitkä ovat yhden, mitkä toisen.
— "No, ettekö vieläkään tunne minua?" kysyi naureskellen lankomies.
Lörincz punastui korvia myöten ja olisi mielellään tahtonut tähän kysymykseen saada vastausta jostakin.