— "Kyllä; tunnenpa hyvinkin", vastasi hän, otsaansa sormenpäällään hieroen, "nimenne ei vaan tahdo mieleeni muistua".
— "Hehe! te ette siis muista, että me vuonna 1830 olimme yhdessä komitati-kokouksessa Györ'issä?"[7]
— "Vai niin? Se on totta. Nimenne on aivan kieleni päässä".
Györ'in komitati-kokouksessa kymmenen vuotta takaisin oli hän ollut yhdessä kymmenentuhannen ihmisen kanssa; jos ne nyt kaikki astuisivat esiin, eikö hän niitä muka tuntisi?
— "No niin, minä olen Menyhért Gulyási."[8]
— "Aivan oikein! Sydämellisesti tervetuloa!" sanoi Lörincz, ilahtuneena siitä, että vihdoinkin oli päässyt tuosta henkisestä jalkapuusta, ja syleili nyt säännön-mukaisesti arvoisaa vierastansa.
Parasta kaikesta oli kuitenkin, että vaikka tämä oli sanonutkin nimensä, hän ei sittenkään häntä tuntenut.
— "Nämät ovat minun poikani", jatkoi taas arvoisa rouva. "Tämä pienempi on Péter, tuo isompi Sándor.[9] Suudelkaa kauniisti tätinne kättä!"
Molemmat pojat, tottelemaan totutetut, hyökkäsivät heti emännän käsien kimppuun. Pienemmän onnistuikin tarttua hänen toiseen käteensä ja painaa siihen sekä nenällä että suulla suutelo semmoinen, jotta hän tuskin saattoi pyyhkiä pois jäljet siitä, mutta isommalta kätki hän kätensä selän taakse, kuroittaen hänelle ympyräiset, punaiset poskensa.
— "Minä en anna kättäni, rakas orpanani; te olette jo liian suuri kättä suutelemaan, suudelkaa ennemmin poskeani".