Äreä poika tuli näistä sanoista niin hämille, että kun hänen piti suudella rakasta tätiänsä, hän luuli taivaan ja maan ympäri kääntyvän, eikä tietänyt, mitenkä tästä tehtävästä suoriuisi. Päälliseksi alkoi Sándor orpanamme vavista niin, että hän astui isänsä, äitinsä ja veljensä varpaille, järjestänsä kunkin.
Jotta vastaan-otto tulisi vielä enemmän patriarkaliseksi, tunkivat myöski talon isot vahtikoirat seuraan ja kiertelivät tulleitten vierasten ympäri, heidän käsiänsä nuoleskellen. Ja tässäkin on jotain, joka ansaitsee huomiota. Talonkoirain käytös on luotettava todistus isännän vieraanvaraisuudesta: missä koira nuolee vieraan kättä ja ystävällisesti hyppii hänen niskaansa, otetaan häntä mielellään vastaan; mutta missä koira makaa ovessa ja ärisee lähestyvälle vieraalle, siellä odottaa tätä kysymys: "koska suvaitsette matkustaa edemmäs?"
Kun oli tultu sisään huoneesen, alkoi täällä uudestaan sievisteleminen: "Terve tullut!" — "Nöyrin palvelijanne" — "Toivotan onnellista hyvää iltaa" — "Olemme tahtoneet käydä kunniatervehdyksillä" — "Minä iloitsen, että meidän on onni" — "Ei, onni on meidän", jne, jne. Sándor orpana tuli täälläkin tilaisuuteen astumaan erästä kissaa, joka ei kellenkään pahaa tehnyt, sen viattomalle hännälle, ja hän näytti hartaasti haluavan löytää jotakin nurkkaa, jossa ei olisi kenellekään vaivaksi ja jossa hänen ei tarvitsisi mitään ajatella.
Täällä päästettiin vähitellen turkit ja päällysvaatteet niskoilta, talvikengät ja huopasaappaat riisuttiin jaloista, suuret ja pienet huivit putosivat olkapäiltä ja vähittäin alkoi nähdä kunkin ihmisen todellista muotoa. Arvoisan vierasperheen pää oli neljän ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva henkilö, joka kuitenkin puhuessaan näytti vanhemmalta, tupakasta mustuneitten hammastensa tähden. Hän oli puettu polviin asti ulottuvaan viheriäiseen Zrinyi-dolmány'iin,[10] jossa oli leveät nyörit ja pähkinän kokoiset napit. Niin pian kuin hän oli päässyt ulos bunda'staan, asetti hän molemmat kätensä selän taakse ja levitti molemmat kannuksilla varustetut jalkansa, sekä katseli hymyillen yhtä esinettä toisensa perästä, niin että posket olivat pulleat kuin vuoret. Poskien punan voitti ainoastaan nenän puna, joka muuten ei suinkaan ollut säilytetyn nuoruuden kevään väri, vaan pikemmin syksyn, jolloin viini kypsyy.
Hänen arvoisa aviopuolisonsa oli pienenläntä, laiha rouva, jonka muuten miellyttävissä kasvoissa oli nenä merkillisin. Tätä nenää saattoi näet liikuttaa oikealle, vasemmalle, ylös ja alas päin, aina sen mukaan kuin kunnioitettu rouva tahtoi osoittaa mielihyväänsä tai mielipahaansa, ja hänen perheensä jäsenet olivat jo niin tottuneet ottamaan vaaria tästä omituisesta osoittelusta, että he vierasten ihmisten seurassa lakkaamatta pitivät silmällä tätä nenää, sen liikunnosta ymmärtäen, olivatko lausuneet jotakin järkevää vai typerää, ja Menyhért herra pysähtyi usein kesken puheesensa, jos hän vaimonsa nenänrypistyksestä huomasi laskeneensa esiin jonkun tyhmyyden.
"Sándor orpana" oli iso, pitkäsäärinen tolvana, karvattomilla, pullistuneilla kasvoilla ja oikealla peuran-kuonolla. Luonto oli siunannut häntä aika käsillä ja hän näytti itsekin sen varsin hyvin tietävän, sillä hän teki niillä aina semmoisia liikuntoja, kuin tahtoisi heittää ne luotansa pois jonnekin. Sama mieli oli hänellä jalkojenkin suhteen, sillä hän osoitti erinomaista taipumusta kompastua kaikkia vastaan tai tallata kaikkia esineitä, joitten likelle hän tuli. Tällä hetkellä saattoi koko hänen kasvoistaan ja olennostaan aivan elävästi nähdä, kuinka mielellään hän olisi tahtonut pysyä kotona.
Mitä vihdoin pienimpään vesaan tulee, ei hän koskaan luopunut äitinsä vierestä, vaan piti alinomaa kiinni hänen hameestansa, josta hänelle oli se juuri etu, että siihen saattoi niistää nenäänsä.
Seura oli tuskin ehtinyt asettua istumaan, kun emäntä rienti kyökkiin, antaaksensa siellä pikaisen määräyksen valmistettavasta illallisesta, jonka käskyn täyttämistä todisti äkkinäinen kanain kaakotus. Sillä välin oli "Péter poikani" huomannut erään avatun laatikon kannella pari kaunista, keltaista sitrunaa, jotka olivat lasketut kultareunaiselle teevadille, ja rupesi heti mankumaan.
— "Mamma! minun on nälkä".
— "Etkö ole vaiti!" sanoi äiti ja näpähytti häntä päähän. Mutta poika oli siihen jo niin tottunut, ettei hän ensinkään huolinut parista lyönnistä, varsinkaan päähän, vaan mankui sitä kovemmin, viitaten sitruniin.