— "Antakaa minulle noita omenoita. Minä tahdon…"
— "Ne eivät kelpaa syödä", vaiensi häntä äiti, mutta nyt rupesi lapsi parkumaan.
Lörincz setämme oli liian lystikäs mies, suuttuaksensa tuommoisesta lapsen-parusta; hän nousi ylös, otti toisen sitrunan teevadilta ja antoi sen pojalle.
— "Kas tässä, poikaseni, mutta älä syö sitä, vaan pistä se taskuusi".
Poika otti hedelmän ja katsoa töllisteli sitä.
— "No, sinä paha poika", torui häntä äiti, "kuinka pitää sanoa? No? etkö tiedä? Sano kauniisti: paljon kiitoksia! No, sanotko heti?"
Poika odotti ensin siksi kuin oli saanut lyönnin selkäänsä, sitte mutisi hän vastahakoisesti:
— "—iitos". Ja sitte hän oli panevinaan sitrunan pois, mutta odotti vaan siksi kuin ei kukaan katsonut häneen, jolloin hän vikkelästi puri siitä aika palasen.
Mutta sen tehtyään alkoi hän äkkiä vonkua niin paljon kuin vaan suuta oli, vonkui niin, että hänen silmänsä kokonaan katosivat päähän.
Kaikki juoksivat hänen luoksensa. "Mikä se oli? Mikä sinua vaivaa? Kuka on sinulle pahaa tehnyt?" kysyttiin kaikilta tahoilta.